Lasin jännityksen hallinta on erittäin tärkeä lenkki lasin valmistusprosessissa, ja menetelmä sopivan lämpökäsittelyn soveltamiseksi rasituksen hallitsemiseksi on ollut lasiteknikkojen tuttua. Lasin jännityksen tarkka mittaaminen on kuitenkin edelleen yksi vaikeista ongelmista, joka hämmentää suurinta osaa lasinvalmistajista ja -teknikoista, ja perinteinen empiirinen arvio on tullut yhä sopimattomammaksi lasituotteiden laatuvaatimuksiin nyky-yhteiskunnassa. Tämä artikkeli esittelee yksityiskohtaisesti yleisesti käytetyt jännitysmittausmenetelmät, toivoen olevansa hyödyllinen ja valaiseva lasitehtaille:
1. Stressin havaitsemisen teoreettinen perusta:
1.1 Polarisoitu valo
On hyvin tunnettua, että valo on sähkömagneettinen aalto, joka värähtelee etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa suunnassa ja värähtelee kaikilla värähtelevillä pinnoilla kohtisuorassa etenemissuuntaa vastaan. Jos polarisaatiosuodatin, joka päästää vain tietyn värähtelysuunnan kulkemaan valopolun läpi, otetaan käyttöön, saadaan aikaan polarisoitua valoa, jota kutsutaan polarisoiduksi valoksi, ja optisten ominaisuuksien mukaan valmistettu optinen laite on polarisaattori (Polariscope Strain Viewer).YYPL03 Polariscope Strain Viewer
1.2 Kahtaistaitteisuus
Lasi on isotrooppinen ja sillä on sama taitekerroin kaikkiin suuntiin. Jos lasissa on jännitystä, isotrooppiset ominaisuudet tuhoutuvat, jolloin taitekerroin muuttuu ja kahden pääjännityssuunnan taitekerroin ei ole enää sama, eli johtaa kahtaistaitteisuuteen.
1.3 Optisen polun ero
Kun polarisoitu valo kulkee jännityslasin läpi, jonka paksuus on t, valovektori jakautuu kahdeksi komponentiksi, jotka värähtelevät x- ja y-jännityssuunnissa, vastaavasti. Jos vx ja vy ovat vastaavasti kahden vektorikomponentin nopeudet, lasin läpi kulkemiseen tarvittava aika on vastaavasti t/vx ja t/vy, ja nämä kaksi komponenttia eivät ole enää synkronoituja, silloin on optinen polkuero δ
Postitusaika: 31.8.2023