Lasin jännityksen hallinta on erittäin tärkeä osa lasinvalmistusprosessia, ja lasiteknikot tuntevat hyvin asianmukaisen lämpökäsittelyn menetelmän jännityksen hallitsemiseksi. Lasin jännityksen tarkka mittaaminen on kuitenkin edelleen yksi vaikeimmista ongelmista, jotka hämmentävät useimpia lasinvalmistajia ja -teknikkoja, ja perinteinen empiirinen arviointi on tullut yhä sopimattomammaksi lasituotteiden laatuvaatimusten täyttämiseksi nyky-yhteiskunnassa. Tässä artikkelissa esitellään yleisesti käytetyt jännityksen mittausmenetelmät yksityiskohtaisesti ja toivotaan olevan hyödyllinen ja valaiseva lasitehtaille:
1. Jännitysten havaitsemisen teoreettinen perusta:
1.1 Polarisoitu valo
On hyvin tunnettua, että valo on sähkömagneettinen aalto, joka värähtelee etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa suunnassa ja värähtelee kaikilla etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa värähtelevillä pinnoilla. Jos käytetään polarisaatiosuodatinta, joka päästää vain tietyn värähtelysuunnan läpi valon reitillä, voidaan saada polarisoitua valoa, jota kutsutaan polarisoiduksi valoksi, ja tämän optisen ominaisuuden mukaisesti valmistettu optinen laite on polarisaattori (Polariskoopin venymäkatselu).YYPL03 Polariskooppi-venymänkatselulaite
1.2 Kahtaistaittavuus
Lasi on isotrooppinen ja sillä on sama taitekerroin kaikkiin suuntiin. Jos lasiin kohdistuu jännitystä, isotrooppiset ominaisuudet häviävät, jolloin taitekerroin muuttuu ja kahden pääjännityssuunnan taitekertoimet eivät ole enää samat, mikä johtaa kahtaistaittavuuteen.
1.3 Optinen reittiero
Kun polarisoitu valo kulkee t-paksuisen jännitetyn lasin läpi, valovektori jakautuu kahteen komponenttiin, jotka värähtelevät x- ja y-jännityssuunnissa. Jos vx ja vy ovat näiden kahden vektorikomponentin nopeudet, lasin läpi kulkemiseen tarvittava aika on t/vx ja t/vy, eivätkä nämä kaksi komponenttia ole enää synkronoituja, jolloin optisten reittien ero on δ.
Julkaisun aika: 31. elokuuta 2023